Alfred J Kwak Uusi sukupolvi: Lomamatka

(Tämä tarina perustuu vuosia sen jälkeen kun Alfredin ja Iiriksen lapset syntyivät ja vuosi sen jälkeen kun he aloittivat koulun, josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa tarinaa)

Oli kouluvuoden viimeinen päivä. Opettaja neiti Sievänen piti oppilaille viimeisen oppitunnin ennen, kun kello soisi ja kesäloma alkaisi.
"Toivon, että nautitte lomasta ja vietätte vapaa-aikanne järkevästi." neiti Sievänen sanoi oppilailleen "Monella teistä on varmasti suuria suunnitelmia lomaksi." hän oletti.
"On opettaja. Minä ja perheeni menemme maalle pariksi viikoksi." Tess niminen kaniini kertoi viitattuaan.
"Minä menen isän ja äidin kanssa Pariisiin." Manu Harakka ilmoitti.
"Nuo kaikki kuulostavat kivoilta suunnitelmilta." neiti Sievänen sanoi ja juuri sinä hetkenä kello soi ja oli aika lähteä kotiin. Opettaja toivotti oppilaille hyvää kesää ja kehotti heitä pitämään hauska loma.

"Juku, kaikki muut ovat lähdössä jonnekin lomalle." Junior sanoi astuessaan ulos sisariensa kanssa.
"Niin, jopa Nooa sanoi menevänsä isänsä luo Jipponiin tänäkin vuonna." Melody kertoi.
"Miksei me koskaan lähdetä minnekään?" Alfons ihmetteli.
"Siinäpä kysymys." Joonas sanoi, edes hän ei osannut vastata tuohon.
"Olisi kivaa päästä jonnekin kauas." Bram sanoi haaveilevasti.
"Matkustaminen olisi hauskaa." Annakin haaveili.
Kotona lapset kertoivat ystäviensä suunnitelmista ja kysyivät mikseivät he ole koskaan lomailleet.
"No, oli meillä tapana lomailla." Alfred sanoi pohtien hetken.
"Mutta sitten perheeseen tuli kuusi pientä ankanpoikasta, eikä matkustaminen ollut enää helppoa." Iiris selitti.
"Kuusi ankanpoikasta?" Alfons ihmetteli.
"Tarkoittaa meitä." Anna tarkensi veljelleen.
"Mutta mehän emme ole enää pieniä." Melody tokaisi.
"Ja olemme kyllin vanhoja käymään koulua." Joonas sanoi.
"Päästäänkö me jonnekin, kiltti." kaikki kuusi anelivat yhteen ääneen.
Alfred mietti hetkisen ja sanoi lopulta: "Emme ole kyllä lomailleet kunnolla vuosiin. Kesä kuluu turhan nopeasti. Ja maisemanmuutos ei haittaisi."
Niinpä koko perhe päätti, että pian mentäisiin perheen omalle lomamatkalle.
"Minne mennään, minne mennään?" lapset utelivat yhteen ääneen.
"Ajattelin, että vuokraisimme huvilan merenrannalta ja viettäisimme siellä viikon perheen kesken." Alfred kertoi suunnitelmistaan. Lapsista se oli mainio idea ja jokaisella oli jo mielessä mitä ottaisi mukaansa.

Noin viikon päästä kaikki oli jo valmista lähtöön. Kukin oli pakannut omat tarpeelliset tavaransa ja lapset varsinkin olivat tosi innoissaan.
Iiris oli ihan vähäsen huolestunut, koska hän ja Alfred eivät ole ikinä ottanut lapsia mukaan mihinkään matkalle ja nyt koko perhe oli lähdössä ensimmäiselle lomalleen.
"Toivottavasti emme unohtaneet mitään." Iiris sanoi pohtien samalla kun tarkisti laukut Alfredin kanssa.
"Emme toki. Ja vaikka olisimme, niin se ei mahdu mukaan." Alfred sanoi vaimolleen ja lisäsi: "Älä ole huolissasi rakas, tästä tulee mainio loma."
"Uskon sen. Haluan vain olla varma, että kaikki menee hyvin." Iiris sanoi.
Kun perhe saapui juna-asemalle, laukut nostettiin junaan ja pian juna oli valmis lähtöön.
"Toivotan hyvää lomaa." Mauri Myyrä sanoi. Hän oli tullut saattamaan matkailijat junaan. "Pitäkää hauskaa ja olkaa kunnolla junassa." hän lisäsi lapsille.
"Ai pitääkö vain junassa olla kunnolla?" Bram kysyi.
"Ei, vaan koko ajan tietenkin." Mauri naurahti.
"Mutta vaari, sinä sanoit, että junassa pitää olla kunnolla." Alfons sanoi tietämättä, että Bram laski vaan leikkiä.
"Juna lähtee!" kuulutti junailija hetken päästä. Perhe vilkutti Maurille vielä kerran ja istuutuivat alas junan lähtiessä pikkuhiljaa liikkeelle.
"Tästä tulee mahtavaa." Alfons hihkui innoissaan.
"Rakennetaan rannalle iso hiekkalinna." Junior ehdotti.
"Ja leikitään merirosvoja." Bram sanoi.
"Ja kerätään simpukoita." Melody sanoi ja lisäsi: "Anna ja minä voimme tehdä niistä kaulakoruja."
"Joo, se olisi hauskaa." Anna hihkaisi.
"Malttakaahan kun pääsemme ensin perille." Alfred sanoi lapsille "Sitten voitte keksiä mitä tahansa kivaa tekemistä."
Juna puksutti kiskoja pitkin tasaisesti ja maisemat vaihteli pikkuhiljaa. Aluksi lapsista oli hauskaa istua junassa ja katsella ikkunasta maisemia. Mutta ajan kuluessa he kyllästyivät ja sitä paitsi istuminen kävi jo tylsäksi.
"Kylläpä kestää kauan." Alfons huokaisi katsoen ikkunasta puiden suhahtaessa ohi.
"Miten voi olla näin tylsää?" Bram valitti nyrpeänä.
"Milloin olemme oikein perillä?" Melody kysyi Alfredilta.
"Ihan kohta." Alfred sanoi tyynesti.
"Noin sinä sanoit jo noin ties kuinka monen puun ja talon jälkeen." Joonas sanoi luettuaan kirjansa loppuun.
"Minulla on nälkä." Alfons sanoi ja muillakin lapsilla oli jo nälkä.
 Siihen Iiriksellä ratkaisu. Hän oli ennen lähtöä pakannut koriin junaeväitä. Vesiheinäjuustoleipiä, pullon mehua ja omenoita. Eväät maistuivat lapsille mainiosti ja silloin unohtui tylsyys ja nälkä. Heidän huomaamattaan juna pysähtyi oikealle asemalle.
Junasta noustuaan he ajoivat vielä taksilla kohti merenrantaa jossa heidän vuokraama huvilansa oli. 
"Onpa se iso." Melody ja Anna hämmästelivät perheen saapuessa perille.
"Juuri sellainen kun kuvittelin." Junior sanoi innokkaana.
"Mennään heti uimaan." Alfons ehdotti nähtyään meren.
"Malttakaahan nyt." Iiris sanoi. "Ensin meidän on asetuttava taloksi jos aiomme asua täällä viikon."
"Äitinne on oikeassa. Ja jos autatte kaikki niin se käy nopeammin." Alfred sanoi ja innostutti lapsia hommiin. Lapset auttoivatkin tavaroiden purkamisessa ja siivoamisessa, vaikka se ei ollut kovin hauskaa. Piti pyyhkiä pölyjä, lakaista terassi ja putsata matot, mikä oli aika pölyistä puuhaa. Lopuksi jokainen otti laukusta omat tavaransa ja laittoi ne hyville paikoille. 
Huvilan yläkerrassa oli kaksi makuhuonetta, toinen lapsille ja toinen vanhemmille, sekä kylpyhuonekin. Ja alakerrassa oli tilava olotila ja keittiö. Huvilan terassikin oli iso ja siellä oli aurinkotuolitkin.
Kun siivoukset oli tehty, Alfred sanoi perheelleen: "Hyvin toimittu. Nyt täällä on oikein kodikkaan näköistä."
"Joko nyt päästään uimaan?" Alfons kysyi uudestaan hyppien innoissaan.
"Ettekö halua ensin levätä vähän?" Iiris kysyi lapsilta, koska matka ja siivousurakka olivat aika väsyttäviä.
"Emme." lapset vastasivat yhteen ääneen. Heitä ei väsyttänyt ollenkaan. Joten koko perhe menikin samantien rannalle ja lapset riensivät viileään veteen. Alfred ja Iiris asettuivat rantatuoleille rentona katselemaan lasten touhuja.
"Olethan tyytyväinen lomapaikkaan?" Alfred kysyi vaimoltaan.
"Todellakin." Iiris vastasi "Parempaa en olisi osannut odottaakkaan." hän hymyili miehelleen.
Lapsilla oli oikein hauskaa siinä uidessa ja leikkiessä. Melody ja Anna olivat jopa löytänyt jo muutaman kauniin simpukan ja Junior oli tehnyt hienon hiekkalinnan Joonaksen ja Bramin kanssa. Alfons puolestaan sukelteli vedessä ja katseli pienien kalojen uintia. Oli jännää, että vedessä saattoi olla kaikenlaista jännittävää.
"Eiköhän mennä mekin uimaan?" Alfred ehdotti Iirikselle heidän katseltua hetken lasten touhuja.
"Hyvä ajatus." Iiris sanoi ja nousi rantatuolista rientäen miehensä kanssa veteen. Koko perheellä oli hauska päivä rannalla, kunnes aurinko alkoi laskea ja oli aika mennä sisälle laittamaan ruokaa.
Maittavan illallisen jälkeen Alfons kysyi: "Uidaanko taas huomenna?"
"Joo, todellakin." Melody sanoi muiden ollessa samaa mieltä.
"Voisimme tehdä jopa tutkimusretken lähistöllä." Alfred ehdotti lapsille "Se olisi melkein kuin seikkailu."
Koko juttu kuulosti lasten mielestä hauskalta. Sinä iltana mentiinkin ajoissa nukkumaan, että kaikki olisivat aamulla pireitä.

Mutta seuraavana aamuna sattui ikävä muutos. Taivaalle kertyi pilviä ja alkoi sataa rankasti. Lapset olivat hyvin pettyneitä, koska tutkimusretki piti perua, eikä uimisestakaan tulisi mitään.
"Älkääs nyt murjottako, tekemistä on sadepäivillekin." Alfred rohkaisi lapsia piristymään. Heillä olikin, mutta tänään he olisivat halunneet uida ja tehdä muuta kivaa rannalla. Lukeminen kaiket päivät oli jo tylsää heidän mielestä, jopa Joonaksesta.
"Mitä jos tehtäisiin hyvää välipalaa?" Iiris ehdotti. Hän tiesi, että se piristäisi lapsia tällaisina päivinä. Hän kysyi mitä lapset tahtoisivat.
"Hedelmäsalaattia!" kaikki sanoivat yhteen ääneen. Heidän mielestä äidin tekemä hedelmäsalaatti oli maailman paras välipala. Kaikki kuusi saivat auttaa äitiään hedelmäsalaatin teossa. Melody ja Anna kuorivat persikoita Alfredin katsoessa ettivät tytöt leikanneet sormiaan, Alfons ja Joonas kuorivat banaanit, ja Junior ja Bram perkasivat mansikoita. Iiris paloitteli hedelmät ja sekoitti ne isoon kulhoon. Kun herkku oli valmis, kaikki söivät sitä isolla halulla ja tylsyys unohtui taas joksikin aikaa.

Sadetta kesti pari päivän ja se tuntui yltyvän. Tuuli kovasti ja meri aaltoili. Oli jo vaarallista mennä ulos. Kun Iiris oli peitellyt lapset vuoteeseen, hän kurkisti ikkunasta katsoakseen jatkuiko myrsky vielä.
"Äiti minua pelottaa." Melody kuiskasi herättyään ikkunan helinään.
"Ei hätää, äiti on tässä." Iiris lohdutti tultuaan sängyn vierelle.
"En tykkää tästä myrskystä." Melody sanoi ja Iiris myönsi, ettei hänkään pitänyt siitä.
"Ei tämä varmasti kestä kovin kauan." hän arveli ja kehotti Melodya käymään nukkumaan. Melody totteli ja sulki silmänsä. Oltuaan varma, että lapset todella nukkuivat, Iiris meni Alfredin kanssa myös nukkumaan ja kummatkin toivoivat, ettei lasten loma menisi piloille.

Aamulla sade vihdoinkin loppui. Aurinko paistoi ja lokit kirkuivat taivaalla. Auringon valo oli herättänyt Juniorin ensiksi. Hän meni ikkunalle katsomaan kaunista aamua.
"Nouskaa ylös, sade on loppunut." hän sanoi sisaruksilleen. Kaikki olivat iloisia, nyt pääsisi taas ulos.
Silloin Iiris tuli herättämään lapsia.
"Ai olettekin jo hereillä." hän sanoi ja kertoi aamiaisen olevan valmiina.
"Katso äiti, sade loppui." Melody riemuitsi.
"Niin tosiaan onkin." Iiris totesi katsoen ulos ikkunasta.
Aamiaispöydässä Alfred ehdotti lapsille uutta yritystä tutkimusretkelle.
"Nyt on satanut pari päivää, niin kenties löydämme kaikkea hienoa rannalta." hän sanoi innokkaana.
"Ehkä jopa aarteen." Alfonskin arveli.
"Mahdollisesti." Alfred sanoi taputtaen pojan päätä.
Aamutoimien jälkeen koko perhe meni tutkimaan rantaa, joka oli täynnä myrskyn tuomaa roinaa.
"Katsokaa mitä kaikkea myrsky on tuonut." Alfred hämmästeli.
"Kauhea sotku ainakin." Iiris tokaisi päätään pudistaen.
Mutta lapsia sotku ei haitannut. Oli jännää nähdä ranta uudessa muodossa. Nyt ainakin riittäisi tutkittavaa. 
Sillä välin, kun muut tutkivat meren tuomaa hylkytavaraa, Alfons löysi vähän matkan päästä jotain tosi erikoista. Hän löysi pienen luolan! Hän kurkisti varovasti sisään siltä varalta jos joku asui siellä.
"Haloo, onko täällä ketään?" hän huhuili luolalle. Kukaan ei vastannut, joten Alfons uskalsi mennä sisään. Hän katseli ympärilleen ihaillen löytöään ja oli siitä aivan ylpeä.
"Tämä on kuin salainen maja." Alfons ajatteli itsekseen, samalla kun kuuli huutoa: "Alfons, missä olet?"
"Täällä näin." Alfons vastasi kun tuli esiin luolasta ja sanoi "Katsokaa mitä löysin."
Muut tulivat katsomaan luolaa ja heistäkin se oli mahtavan näköinen.
"Sinä löysit hienon löydön." Alfred sanoi pojalle "Olet kuin oikea tutkimusretkeilijä."
"Miksi emme ole löytäneet luolaa aikaisemmin?" Junior ihmetteli katsellen luolan seinämiä.
"Sitä kuulemma löytää kaikenlaista, kun ei kiirehdi." Joonas sanoi veljelleen.
Lapset päättivät yhdessä, että tämä luola olisi heidän yhteinen salaisuus.

Loppuviikko vierähtikin nopeasti ja pian oli aika mennä kotiin päin. Koko perhe passi tavransa ja pian he olivat taas junassa kotimatkalla.
"Oliko teillä hauska viikko? Eikai teitä haittaa, että osa lomasta meni hukkaan?" Alfred kysyi lapsiltaan, kun he istuivat junassa.
"Ei haittaa." Lapset vastasivat. Vaikka sadepäivät olivatkin pitkä veteisiä, loppuloma oli loppujenlopuksi hauskaa. Jokainen oli ehtinyt tehdä mitä halusi. Melody ja Anna olivat tehneet simpukka kaulakorun äidilleen, pojat olivat leikkineet merirosvoa ja seikkaileet. Mutta parasta oli ehdottomasti se, kun Alfons oli löytänyt luolan, jossa he olivat leikkineet loppuviikon.
"Nyt teillä on ensimmäinen lomareissunne takana, ja saitte hyviä muistojakin." Iiris sanoi lapsille lempeästi. Alfred oli samaa mieltä. Hän oli ottanut jopa muutamia valokuviakin, joita lapset saisivat katsella jälkeenpäinkin.
"Voi että tämä lomamatka oli ihana." Melody huokaili maisemien vaihtuessa tutummaksi.
"Vähän harmi, että se on nyt ohi." Alfons harmitteli.
"Kaikki loppuu aikanaan." Alfred lohdutteli "Mutta tiedättehän mitä sanotaan: Poissa hyvä, kotona paras." hän lisäsi hymyillen.
Lapset olivat kyllä samaa mieltä. Retkeily on kyllä kivaa ja jännittävää, mutta on toisaalta hauskaa palata aina kotiinkin.

TOP 5 videopeli paritusta

 Hyvää ystävänpäivää jälleen kerran rakkaille lukijoilleni.
Olen monta kertaa hehkuttanut, että kuinka paljon pidän animoiduista pareista, mutta en ole vielä puhunut videopeli pareista. Mutta nyt siihen tulee muutos. Aion luetella viisi suosikkia videopeli pareja. Luettelen vain viisi, koska videopeleistä mulla on melko vähän lempi pareja. Mutta aloitetaampa.

5. Mario x Prinsessa Peach (Super Mario)

Yksi iconisia videopeli pareja. Joidenkin mielestä hiukan yliarvostettu pari, mutta itse pidän.
Syy miksi pidän Mariosta ja Peachista yhdessä on niiden söpöys, se miten ne on kummatkin kivoja hahmoja ja että he ovat kuin Nintendon Mikki Hiiri ja Minni Hiiri. Harmi vaan, että Mariolla ja Peachilla ole ainakaan nyt virallista suhdetta, vaikka he flirttailevatkin toisilleen.

4. Lucario x Lopunny (Pokemon)

Pokemon shippejä löytyy paljon ja mullakin on monia suosikkeja (voisi ehkä tehdä niistä listauksen ensi vuonna).
Mutta ehdoton suosikki shippi, mitä moni muukin rakastaa, on Lucario ja Lopunny Sinnoh liigasta. Kummatkin ovat yksiä suosikki Pokemoneja ja yhdessä ne muodostavat ihanan parin. Lopunny on suloinen pupu neiti ja Lucario on cooli sakaali äijä, tulee mieleen vähän Judy Hopps ja Nick Wilde. 
Mulla ei ole tästä parista kovin paljon sanottavaa, kuin, että se on söpö ja nuo kaksi sopisi hyvin toisilleen.

3. Sonic the Hedgehog x Amy Rose (Sonic the Hedgehog)

Sonic ja Amy ovat vähän ristiriitainen paritus, koska Sonicia ei tunnu kiinnostavan seurustelu juuri ollenkaan, riippuu mediasta. Ja Amykin tuntuu vain häiritsevän Sonicia. Mutta Sonic pelastaa Amyn aina, eli hän taitaa välittää salaa tästä jääräpäisestä tytöstä.
Syy miksi pidän Sonicista ja Amysta on, että heillä saattaisi olla vasta vanhemmiten mahdollisuuksia, koska ovathan kummatkin vielä teini-ikäisiä. Ehkä aikuisiässä he tajuavat tunteensa ja alkaisivat oikeasti seurustelemaan. He myös muistuttavat väreiltään Stichiä ja Seireeniä.

2. Sly Cooper x Carmelita Fox (Sly Cooper)

Lapsuuteni ensimmäisiä videopeli pareja joita rakastan nytkin.
Sly ja Carmelita ovat ammatillisesti erilaisia, Sly on varas joka varastaa ja Carmelita on poliisi joka yrittää saada Slyn vankilaan. Mutta he silti auttavat toisiaan tarvittaessa ja heille kehittyi pelien aikana  melko kivat välit. Jos he panisivat ammatilliset erimielisyydet syrjään, niin he voisivat oikeasti kokeilla voisiko heidän suhde toimia. Onni, että he tekivät niin Sly 3:sen lopussa, mutta harmi, että neljäs peli pilasi sen. Mutta aina voimme kuvitella, ettei Sly 4:sta ole koskaan tapahtunutkaan. (no ei vaiskaa, Sly 4 on ihan kiva peli, vaikka se pilasikin hahmot ja tarinan)

KUNNIAMAININNAT: LinkxZelda, YoshixBirdo, LuigixDaisy, KnucklesxRouge, BashxFlashwing

1. Spyro x Cynder (The Legend of Spyro)

Omasta mielestäni Spyro ja Cynder ovat ehdoton suosikki videopeli parini.
Spyro on siis harvinainen purppuralohikäärme ja Cynder on Spyron ikäinen lohikäärme, joka langetettiin pimeydelle pienenä. Spyro ja Cynder tapasivat The Legend of Spyro: A New Beginning pelin lopusssa, jossa Cynder oli Maleforin kätyri. Spyro voitti Cynderin ja sai selville, että Cynder on hänen kaltaisensa. Myöhemmin heistä tuli ystäviä ja Dawn of the Dragon pelin lopussa Cynder tunnustaa rakastavansa Spyroa.
Se miksi he ovat suosikki parini on, että heillä ei ole ollut alunperin mitään romanttisia aikeita, mutta vasta kolmannessa pelissä heille selvästi syntyi sellaista. Ja kummankin taustatarina on yksi parhaimpia ja sen myötä hahmot ansaitsevat ihailua. Heidän suhde on myös rakennettu maltillisesti ja loput jätettiin fanien tulkittavaksi, mikä on parasta ikinä.

Sellainen listaus tänään, aika lyhyt, mutta ytimekäs. Kertokaa kommenteissa mitä piditte ja kertokaa myös omat suosikkinne, koska niitä on kiva lukea.
Kiitos kun jaksoitte lukea, nähdään seuraavassa postauksessa ja vielä kerran hyvää ystävänpäivää kaikille.

Nallukka tarinoita

 

Esittely


Elipä kerran kauniissa maassa nallekarhu kaksoset, Lola ja Lala. He asuivat nelistään äitinsä Kirsikan ja isänsä Pippurin kanssa talossa, jossa oli kaksi kerrosta, kellari ja ullakko. Pippuri ja Kirsikka muuttivat siihen taloon ennen kaksosten syntymää. Mutta mistä nalleperhe oli alunperin kotoisin, sitä kukaan ei tiedä. Ja kun joku sattuu kysymään sitä isältä tai äidiltä, niin he vastaavat salaperäisesti: ”Se on ikuinen mysteeri.” Mahtavatko he itsekkään ihan muistaa?
Alakerrassa oli olohuone jossa perhe vietti iltoja yhdessä takkatulen ääressä, keittiö jossa äiti Kirsikka huolehti ruuanlaitosta ja ruokasali missä sitten syötiin ruoka-aikona. Ylemmässä kerroksessa oli tyttöjen oma huone, toisella puolella oli vanhempien makuuhuone ja kolmas huone, joka oli tarkoitettu vieraille. Ja toki siellä oli myös kylpyhuone.
Lolan ja Lalan huone oli idässä, koska he pitivät aamusta. Vanhempien huone oli puolestaan lännessä, koska oli romanttista katsella auringonlaskua ennen nukkumaan menoa. Vierashuone oli portaiden vieressä ja sieltä oli helppo päästä yöpalalle alakertaan jos nälkä tuli yöllä.
Ullakko oli lasten mielestä jännittävä paikka. Siellä oli kaikenlaista tavaraa ja tytöillä riitti mielikuvitusta leikkiessään.
Kellariin oli varastoitu hunajapurkkeja ja hilloja jotka oli tehty itse poimituista marjoista. Sinne tyttöjä oli tosin kielletty menemästä ilman lupaa, ettei jotain sattuisi.
Perheellä oli paljon hyviä ihmisnaapureita ja Lolalla ja Lalalla riitti leikkitovereita. Kukaan ei kyllä tiedä mistä nalleperhe oikein tuli, mutta se riitti, että nallet olivat kilttejä ja vieraanvaraisia.
Lola ja Lala olivat oikein tyytyväisiä elämäänsä, mutta he eivät osanneet aavistaa, että elämässä tulisi suuria muutoksia, mistä kuulette pian.


Luku 1. Uusi vauva

Sinä aamuna kun Lola ja Lala heräsivät tavalliseen tapaansa auringonvalon osuttua heidän kuonolle, heillä oli outo tunne.
”Ajatteletko sinä samaa kuin minä?” Lola kysyi Lalalta.
”Taidan ajatella.” Lala vastasi samalla kun laittoi rusettiaan. ”En osaa sanoa mitä, mutta jotain jännittävää se varmana on.”
Kun Kirsikka huusi heitä aamiaiselle, tytön ryntäsivät oikopäätä ruokasaliin. Kumpikaan ei halunnut jäädä ilman äidin maittavaa kaurapuuroa hunajan kanssa.
”Hyvää huomenta.” tytöt toivottivat tultuaan alakertaan.
”Huomenta tytöt. Nukuitteko hyvin?” heidän isänsä kysyi lukiessaan lehteä.
”Todella hyvin.” Lala sanoi.
”Erittäin hyvin.” Lola sanoi.
Heidän syödessä aamupalaansa, isällä ja äidillä oli tytöille tärkeää asiaa. Lola ja Lala olivat ymmällään. Mitä asiaa isällä ja äidillä olisi heti aamusta?
”Teimmekö jotain tuhmaa?” Lola kysyi epävarmana.
”Ette toki.” Kirsikka sanoi pudistaen päätään.
”Onko se jotain tärkeää?” Lala kysyi.
”Tosi tärkeää.” Pippuri sanoi. Tytöt eivät osanneet millään aavistaa mikä se asia olisi.
”Meille on tulossa uusi vauva.” Kirsikka lopulta sanoi iloisesti.
”Vauva?” kaksoset kysyivät ja pomppasivat riemusta kiljuen kattoon. ”Jipii me saadaan sisko tai veli!” he hihkuivat yhteen ääneen. He olivat pitkään halunneet pikkusisarta nähtyään naapureilla vauvoja ja heistä kuulosti hauskalta, että perheessä olisi vauva jota hoivata.
”Milloin se oikein tulee?” Lola kysyi rauhoituttuaan.
”Siihen menee vielä aikaa. Vauvan pitäisi syntyä noin marraskuussa.” Kirsikka arveli.
Tytöt laskivat itsekseen kauanko oli marraskuuhun. Vaikka he olivat vasta esikoululaisia, niin he osasivat jo laskea ainakin kymmeneen. Nyt oli toukokuu eli marraskuuhun olisi vielä hirveän pitkä aika.
”Miksi siinä pitää mennä niin kauan?” Lala ihmetteli.
”Koska vauvan pitää antaa kasvaa äidin masussa ja meidän pitää samalla järjestellä paikkoja vauvaa varten.” Pippuri selitti tytöille.
”Kuinka vauva edes mahtuu äidin vatsaan?” Lola kysyi tunnustellen äitinsä vatsaa kummissaan.
”Minun vatsani kasvaa myös.” Kirsikka vastasi naurahtaen koska Lolan tunnustelu kutitti häntä.
”Ihmeellistä.” Lola ja Lala hämmästelivät.
Ja se oli totta mitä äiti sanoi. Kesän edetessä äidin vatsa tosiaan kasvoi kasvamistaan. Ihan kun äiti olisi niellaissut pallon tai jotain. Välillä Lola ja Lala saivat tunnustella äidin vatsaa varovasti, kun vauva alkoi potkia.
”Syntyykö se jo?” Lola kysyi.
”Ei, vauva vaan venyttelee ja kääntyilee.” Kirsikka vastasi. Tytöillä ei tuntunut olevan kärsivällisyyttä odotellessa marraskuuhun. Heistä aika mateli liian hitaasti ja tuntui ettei kesä loppuisi ikinä.
Äidille ja isälle taas aikaa tuntui olevan liian vähän. Piti tehdä kaikenlaista valmistelua. Isän piti korjata vanha pinnasänky, jonka hän löysi ullakolta.
”Oliko tämä meidän sänky, kun olimme pieniä?” Lala kysyi isältä.
”Kyllä. Ajatella, että se on vielä lähes ehjä.” Pippuri sanoi vaihtaessaan sängyn pinnoja.
”Millaisia me oikein olimme vauvana?” Lola kysyi. Hän ja Lala eivät millän muistaneet vauva-aikojaan.
”Oikein suloisia tyttövauvoja. Vaikka joskus olitte kovia huutamaan.” Pippuri muisteli ”Mutta silti olimme onnellisia kun saimme teidät.” hän lisäsi huokaisten.
Samaan aikaan Kirsikka oli löytänyt albumin ja pyysi tyttöjä katsomaan sitä. Albumissa oli kuvia Lolasta ja Lalasta vauvoina.
”Olimmeko me noin pieniä?” Lola kysyi katsellen kuvia.
”Kyllä. Olitte juuri sopivan kokoisia minulle ja isälle.” Kirsikka sanoi hymyillen. Hän muisteli niitä aikoja, kun kaksoset olivat pieniä ja miten onnellinen hän oli saatuaan esikoisensa. Toki heistä oli joskus vaivaa, mutta se ei haitannut äitiä tai isää.
”Tuleeko vauvasta samanlainen kuin me?” Lala kysyi silittäen äidin masua.
”Ehkä. Sitä ei vielä tiedä.” Kirsikka vastasi ja nousi varoen ylös. Hänen oli nyt vaikempaa nousta ylös pyöreän vatsansa takia.

Sitten viimein lopulta koitti aika. Oli jo marraskuu ja äidin oli aika mennä sairaalaan ja isä lähtisi hänen mukaansa. Naapurin kiltti Reetta-mummo tuli vahtimaan kaksosia sillä aikaa.
”Palaamme niin pian kun voimme. Olkaa kiltisti.” Pippuri sanoi tytöille ennen kuin lähti vaimonsa kanssa kohti sairaalaa.
Lola ja Lala olivat nyt tosi jännittyneitä, mutta samalla hiukan harmissaan. He olisivat halunneet mukaan synnytykseen, mutta isä sanoi, ettei se onnistunut. Ja naapurin Reetta-mummo oli kyllä kiva, mutta hän ei korvannut äitiä tai isää.
Parin päivän ajan Lola ja Lala olivat malttamattomia. He halusivat kovasti nähdä uuden sisarensa. Lopulta he kuulivat tutun auton äänen pihallaan.
”Äiti ja isä tulivat!” tytöt hihkuivat riemusta. He ryntäsivät oikopäätä eteiseen ja halasivat äitiäänsä lujasti toivottaen hänet tervetulleeksi kotiin. Sitten Kirsikka näytti heille heidän uuden pikkusiskon.
”Se on pieni.” Lola kuiskasi katsellen vauvaa.
”Ja tuoksuu hyvälle.” Lalakin kuiskasi.
”Hänen nimeksi tulee Nana.” Kirsikka kertoi tytöille. Heistä se oli kaunis nimi vauvalle.
Muutaman ensimmäisen päivän ajan uusi vauva oli aina yhtä ihmeellinen, mutta sitten Lola ja Lala huomasivat, ettei vauvan kanssa ollutkaan niin helppoa. Pikkusisko tuntui vain syövän ja nukkuvan koko ajan. Ja kun hän nukkui, niin Lola ja Lala eivät saaneet leikkiä kovaan ääneen, vaikka leikki olisi ollut kuinka hauska. Ja sitten yöllä Nana-vauva tuntui vain itkevän eivätkä Lola ja Lala pystyneet nukkumaan. Oli vaikeaa sanoa oliko uusi vauva enää kiva.
Aamulla kun Lola tuli äidin ja isän huoneeseen hän näki Nanan nukkuvan yhä. Lola päätti herättää vauvan ja kutitti tätä kuonosta leikkisästi. Mutta Nana ei tainnut pitää siitä, koska hän alkoi itkemään. Kirsikka tuli silloin paikalle ja kysyi miksi Lola herätti vauvan.
”Halusin vain herättää hänet kutittamalla häntä.” Lola sanoi pitäen tassuja selän takana. Äiti ei oikein kuulostanut iloiselta.
”Vauvat tarvitsevat enemmän unta, muuten niistä tulee kiukkuisia.” hän sanoi samalla kun lohdutteli Nanaa.
”Anteeksi.” Lola pyysi ja lähti nopeasti pois huoneesta samalla kuulle kuinka äiti lauloi Nanalle ja kehui tätä herttaiseksi vauvaksi.
Lalalla puolestaan oli vaikea laittaa rusettia, mikään ei tuntunut sujuvan enää.
”Äiti, laittaisitko rusettini?” Lala kysyi, kun äiti vaihtoi vaippaa Nanalle.
”Mielelläni kulta, mutten voi laittaa rusettia ja hoivata vauvaa samalla.” Kirsikka sanoi ja ehdotti, että Lola laittaisi Lalan rusetin.
”Ei se ole sama asia.” Lala mumisi harmissaan ja tömisteli huoneeseensa. Lola oli jo siellä surullisen näköisenä.
”Tämä ei ole reilua, vai mitä?” Lala sanoi kun tuli siskonsa luo.
”Ei ole. Me ei tehdä mitään oikein.” Lola nyyhkytti.
”Eikä meille jää enää huomiota.” Lala sanoi ja pyyhki silmiään. ”Kaikki on muuttunut sen jälkeen kun vauva tuli.”
”Kunpa se lähtisi pois.” Lola sanoi itkuisesti.
Kirsikka sattui kuulemaan oven läpi tyttöjen puheet ja hän päätti puhua heille. Hän antoi vauvan Pippurille ja koputti Lolan ja Lalan huoneen ovelle.
”Hei, saanko tulla?” hän kysyi varovasti raottaen ovea. Tytöt eivät vastanneet. Kirsikka astui huoneeseen ja tuli tyttöjen luo istuutuen heidän sängylle.
”Kuulkaa, tiedän, että kaikki on ollut erillaista viime aikoina ja että ette ole tottuneet tällaiseen. Mutta haluan teidän tietävän, että olette minulle yhtä tärkeitä kuin ennen.” hän sanoi Lolalle ja Lalalle. Tytöt katsoivat äitiään niiskuttaen.
”Emme silti yhtä tärkeitä kuin Nana.” Lola sanoi pyyhkien kuonoaan.
”Ei ole totta. Rakastan teitä ja Nanaa yhtä paljon, eikä mikään muuta sitä.” Kirsikka sanoi ja tytöt kömpivät itkien hänen syliinsä. Äiti halasi heitä pitkään ja antoi heidän itkeä olkapäätään vasten.
”Ja tiedättekö mitä?” hän kysyi hetken päästä. ”Kun siskonne kasvaa vähän, niin teillä on yhteinen leikkitoveri, jolle opettaa uusia leikkejä.”
”Niinkö?” Lola ja Lala kysyivät. Kirsikka nyökkäsi tarkoittaen sanojaan.
Myöhemmin, kun oli aika syöttää vauva, niin äiti ehdotti, että Lola ja Lala yrittäisivät syöttää Nanaa. Hän näytti Lolalle kuinka vauvaa pideltiin ja Lalalle miten tuttipulloa pideltiin oikein. Nana alkoi heti juoda lämmintä maitoa.
”Tämähän on helppoa.” Lola sanoi ja Lala oli samaa mieltä.
”Sehän sujuu hienosti.” Kirsikka kehui ja Pippurikin tuli katsomaan touhuja.
Loppupäivän ajan Kirsikka näytti tytöille vauvan hoidon vaiheet ja he saivat auttaa äitiä aina kun oli mahdollista.
Illalla olikin jo vauvan nukkumaanmeno aika. Nana laskettiin omaan sänkyyn ja pian hän jo nukahti tyytyväisenä tutti suussa.
”Tiedätkö mitä Lala?” Lola kuiskasi siskolleen.
”No?” Lala kysyi.
”Hän on tosi suloinen.” Lola totesi katsellen nukkuvaa pikkusiskoa.



Luku 2. Heikoilla jäillä

Ilma oli ollut kylmä ja on ollut pakkasta. Joka paikka oli huurteen peitossa. Lola ja Lala halusivat mennä tapaamaan ystäviään Lottaa ja Tonia jotka asuivat vähän matkan päässä heidän talosta.
”Pukekaa hyvin päälle, ja älkää menkö kauas.” Kirsikka sanoi tytöille, kun he pukivat pipot ja lapaset ylleen.
”Tottakai. Ei me enää pieniä olla.” Lola ja Lala sanoivat äidilleen.
”Luvatkaa myös tulla kotiin ruoka-aikaan.” Pippuri sanoi.
Lola ja Lala lupasivat ja lähtivätkin jo ovesta ulos. He juoksivat kilpaa kohti Lotan ja Tonin taloa toivoen, että he olisivat kotona.
Lotta ja Toni näkivät heidän jo tulevan ja riensivät heitä vastaan.
”Hei, kiva nähdä teitä taas.” Lotta sanoi iloisesti.
”Teitä ei olekaan nähty vähään aikaan.” Toni sanoi ystävilleen.
”Meistäkin on kiva nähdä teitä.” Lola ja Lala sanoivat.
”Mitäs haluaisitte tehdä?” Toni kysyi.
”Leikitään piilosta.” Lola ehdotti. Se sopi muille oikein hyvin. Lola sai etsiä ensiksi, koska hän keksi leikin. Lola meni talon seinää vasten ja alkoi laskea hitaasti kahteenkymmeneen. Muut riensivät etsimään piilopaikkaa. Lotta piiloutui lähellä olevaan lehtikasaan, Toni piiloutui puupinon taakse ja Lala piiloutui isoon onttoon tukkiin.
Kun Lola oli laskenut loppuun hän alkoi etsiä. Hän tutki monet mahdolliset paikat, mutta hänen oli vaikea löytää muita. Viimein hän löysi Lalan jonka töpöhäntä vilkkui puunkolosta.
”Sinä et ole mikään mestari piiloutuja.” Lola sanoi auttaessaan siskoaan ulos.
”Koettappa etsiä Lottaa ja Tonia.” Lala sanoi ja veikkasi: ”Heitä et löydäkkään helposti.”
Lola tutki paikkoja jonkin aikaa, kunnes löysi Lotan lehtikasasta ja Tonin puupinon takaa.
”Sinäpä olet hyvä etsijä Lola.” Toni kehui Lolaa.
”Seuraavaksi etsii Lala.” Lotta sanoi ja Lala alkoikin pian laskea.
Lolalla oli pieni pulma etsiessään piiloa. Hän ei ollut varma missä olisi hyvä piilo nyt kun pensaassa ei ollut lehtiä ja pihalla oli liian vähän piilopaikkoja. Hän kulki vähän matkaa lähellä olevaa järveää kohti arvellen siellä olevan piilopaikkoja.
”Hei, järvi on jäässä.” Lola hämmästeli ja hänen teki mieli mennä luistelemaan. Isä ja äiti olivat kyllä varoittanut heikoista jäistä, mutta Lola sattui unohtamaan vanhempien varoitukset. Hän kokeili tassulla jäätä ja arveli sen olevan tarpeeksi vahva hänelle. Sitten hän astui jäälle ja alkoi liukua onnellisena sitä pitkin. Hän kuvitteli olevansa taitoluistelija ja hän ei huomannut jään ritisevän allaan.
Sitten tapahtui jotain kauheaa. Jää petti Lolan alla ja hän putosi kylmään veteen. Lola pelästyi hirveästi ja räpiköi vedessä epätoivoisesti.
”APUA!” hän huusi hädissään ”Auttakaa, en osaa uida!”
Samaan aikaan Lala ihmetteli minne hänen siskonsa oli piiloutunut. Lotta ja Tonikin ihmettelivät minne hän oli kadonnut ja alkoivat huhuilla häntä. Silloin Lala kuuli avunhuudon vähän matkan päässä, jonka hän tunnisti siskokseen.
”Kuunnelkaa. Lola taitaa olla pulassa.” Lala huudahti ja lähti Lotan ja Tonin kanssa kohti ääntä. Pian he löysivät Lolan ja he näkivät hänen olevan todella pulassa.
”Hän on pudonnut jäihin.” Toni huomasi ”Hänet on saatava pian pois.”
”Pidä kiinni Lola, minä tulen!” Lala huusi ja oli aikeessa rientää jäälle, mutta Lotta esti häntä.
”Älä, voit itse tippua myös. Minä haen isän, hän tiedää mitä tehdä.” Lotta sanoi ja riensi samantien hakemaan isäänsä joka teki klappihommia takapihalla.
”Lolako tippunut jäihin? Hänet on autettava heti pois.” Lotan ja Tonin isä sanoi ja haki pitkän köyden vajasta. Lotta johdatti hänet onnettomuuspaikalle.
”Tässä pitää toimia nopeasti. Oli hyvä, että toitte minut paikalle.” Lotan ja Tonin isä kehui lapsia. Sitten hän meni polvillaan varovasti Lolaa kohti samaa reittiä mitä Lola oli tullut. Hän heitti tälle sopivan matkan päästä köyden ja käski Lolan ottaa kiinni. Lola otti köydestä kiinni ja hänet vedettiin pois vedestä. Lola vielä kieri loppumatkan takaisin rantaa ettei tippuisi uudestaan. Päästyään kuiville Lola ravisti vielä turkkiaan ja tärisi kylmästä ja säikähdyksestä. Hänet vietiin nopeasti sisälle takkatulen ääreen, käärittiin lämpimään vilttiin ja hän sai monta mukillista kuumaa hunajavettä.
”Sinulla kävi tuuri. Ei ole sopivaa mennä jäälle jos ei tiedä kestääkö se.” Tonin ja Lotan isä torui nalletyttöä.
”Minä unohdin sen.” Lola sanoi ääni vavisten ja sitten hän aivasti. Hän oli vilustunut pudottuaan jäihin. Hänen nenänsä vuoti ja hänen kurkku oli kipeä. Hänelle nousi myöhemmin myös kuume, muttei onneksi pahasti.
Seuraavana päivänä Lola oli jo vuoteen oma eikä hän päässyt ulos leikkimään, jotta hän paranisi nopeammin. Häntä harmitti kovasti, mutta hän tiesi tämän olevan hänen omaa syytään. Myös Lalaakin harmitti, ettei sisko päässyt hänen kanssaan leikkimään, yksin kun oli niin tylsää.
Kirsikka keitti Lolalle kanakeittoa ja toi sitä hänen sänkyyn.
”Äiti. Minua harmittaa kovasti etten pääse leikkimään.” Lola sanoi maistellessaan soppaa ja kysyi: ”Kauanko tämä oikein jatkuu?”
”Sitä on vaikea sanoa. Mutta parempi, että pysyt vielä pari päivää sisällä siltä varalta ettet vilustu uudestaan.” Kirsikka sanoi silittäen tyttärensä päätä ja sitten hän muisti: ”Minulla taitaa olla toinen keino joka helpottaisi oloasi.”
”Mikä se on?” Lola kysyi.
”Se on flunssanparannuslaulun.” Kirsikka vastasi ja selitti sen olevan kuin taikaloitsu joka tehosi helposti. Lola oli halukas kuulemaan sen. Kirsikka otti pikkunallen syliinsä ja lauloi lempeällä äänellä: ”Nalletytär sairastaa, häntä hellikäämme. Lääkkehillä hoidelkaa nalle-kultaamme. Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi. Hunajakin kultainen ehkä avun toisi.”
”Äiti, ei se noin mene.” Lola sanoi huvittuneena haukotellen ja nukahti rentona äitinsä syliin.
”Menee minun tyyliin.” Kirsikka kuiskasi, kun hän peitteli Lolan sänkyyn ja painoi suukon tämän kuonolle.
Oliko se laulu sitten parannuslaulu? Kenties, sillä parissa päivässä Lola oli jälleen yhtä terhe ja reipas kun ennenkin.


Luku 3. Kielletty kellari

Kun Lola parantui täysin flunssasta, hän pääsi taas leikkimään siskonsa Lalan kanssa. Lala oli iloissaan, kun siskon ei tarvinnut maata enää sängyssä. Viimeiset muutaman päivän Lala oli ollut melko yksinäinen. Vaikka Lotta ja Toni olivat hänen ystäviä, niin heidän kanssa oli vaikeaa tehdä nallen juttuja. Mutta nyt se oli vihdoin ohi ja uudet leikit odottivat heitä.

Eräänä päivänä äidin oli vietävä pikku Nana neuvolaan kuukausittaiseen terveystarkastukseen. Isä puolestaan oli töissä kylän nukkelääkärissä, jossa hän toimi tohtorina joka korjasi rikkimenneitä leluja.
Tytöt saivat jäädä sinä hetkenä kaksistaan kotiin, kunhan he lupaisivat olla kunnolla eivätkä tekisi konnankoukkuja. Mutta kuten arvata saattaa, nämä kaksi nallukkaa oli täynnä yllätyksiä.
”Mitä me teemme ensiksi?” Lala kysyi Lolalta, kun he olivat syöneet välipalaa.
”Minä tiedän. Mennään tutkimaan kellaria.” Lola ehdotti ”Otetaan selvää mitä äiti ja isä pitävät siellä.”
”Mutta se on kiellettyä.” Lala sanoi kauhistuneena ”Emme saa mennä sinne ilman äidin ja isän lupaa.”
”Mutta äiti ja isä eivät ole kotona.” Lola muistutti ”Ja mehän vaan piipahdetaan siellä eikä äiti ja isä huomaa mitään.”
Lala epäili hieman. Hän ja Lola tiesivät oikein hyvin, että kellariin meno oli ankarasti kiellettyä. Mutta toisaalta nyt kun he olivat kaksin, niin kukapa heitä kieltäisi menemästä sinne.
”Hyvä on, mennään sitten.” Lala lopulta sanoi.
Pikkunallet menivät heti portaille, jotka kulkivat spiraalin muodossa alas päin. Lola meni edellä ja Lala tuli hänen perässä. Varovasti he astelivat portaita alas ja saapuivat sitten isolle puiselle ovelle, joka ei ollut lukossa.
Lola astui sisään ja sytytti valon seinässä olevasta nappulasta. Seinissä oli pitkät hyllyt, jotka olivat täynnä erilaisia purkkeja ja tölkkejä.
”Täällä siis isä ja äiti säilyttävät hunajan ja mustikkahillon.” Lola tuumaili katsellen ympärilleen.
Lalakin tuli katsomaan ja ällistyi näkemästään.
”Tämä on kuin ruokakauppa tai vastaava.” hän sanoi. Tytöt eivät ole ennen olleet paikassa, mikä oli täynä kaikenlaista herkkua.

Lola otti hyllystä yhden mustikkahillopurkin ja avasi sen nähdäkseen mitä siellä oli.
”Mmm, mustikkaa.” Lola sanoi haistellen purkissa olevaa hilloa. Lalastakin mustikkahillo oli parasta, hunajan jälkeen.
”Maistetaanko vähän?” Lola ehdotti ”Ei äiti mitään huomaa. Lala ei voinut tällä kertaa vastustaa kiusausta. He maistoivat ensin vähän ja sitten hiukan lisää ja taas lisää. Oi miten herkullista hillo olikaan.
Silloin Lala tunsi kuinka joku tai jokin vilisti hänen tassuissaan.
”Iik!” hän kiljaisi ja osui tassullaan hillopurkkiin, mikä Lolalla oli tassuissa ja mustikkahilloa lensi Lolan kuonolle.
”Mitä sinä oikein kiljut?” Lola ihmetteli pyyhkien hilloa kuonostaan.
”Jokin pieni ja inhottava kosketti minua.” Lala sanoi väristen. Lola katsoi lattialle ja näki hiiren vilistävän hyllyn alle.
”Höppänä se oli vaan pieni hiiri. Sinä olet oikea jänishousu.” Lola sanoi nauraen siskolleen.
”Ei tuo ole hauskaa, minä säikähdin.” Lala sanoi närkästyneenä. Sitten olikin Lolan vuoro pelästyä. Iso hämähäkki laskeutui hänen kuonolle ja hänkin kiljaisi. Nyt olikin Lalan vuoro nauraa siskolleen.
”Älä naura, en pidä hämähäkeistä.” Lola sanoi ja huitaisi siskoaan tassullaan. Lala ehti onneksi väistää, mutta hilloa lensi Lolan tassusta hänenkin kuonolle. Silloin siskoille syntyi riita. Kumpikin töni toinen toistaan vuorotellen niin että hyllyt heiluiva. Siinä rytäkässä kaatui maalipurkki ja maalia valui kummankin päälle. Nyt oli kummatkin ihan sotkuisia.
”Äiti ei kyllä tykkää tästä.” Lala sanoi katsellen itseään.
”Ei niin.” Lola sanoi ja ehdotti, että he peseytyisivät ennen äidin tuloa. Mutta silloin kuului oven ääni ja äiti huhuilikin jo heitä.
”Voi ei, äiti tuli.” tytöt säikähtivät ja kumpikin mietti mitä nyt tehtäisiin.
”Tytöt, oletteko kotona?” Kirsikka huhuili yhä lapsia. Hän ensin arveli heidän olevan takapihalla, mutta sitten hän kuuli kinastelua kellarista. Kirsikka tiesi heti mistä oli kyse. Hän laskeutui portaita alas ja löysi kaksi kinastelevaa nalletyttöä kellarista yltäpäältä hillossa ja maalissa. Kinastelu loppui heti, kun tytöt näkivät äitinsä. Eikä äiti ollut yhtään iloisen näköinen.
”Tytöt, menittekö kaksin kellariin vaikka kielsin?” hän kysyi vakavana tassut lanteilla.
”Anteeksi äiti. Se oli minun idea.” Lola tunnusti häpeissään.
”Ja minä olin mukana.” Lalakin myönsi myös ja kummatkin katsoivat äitiään odottaen alkaisiko tämä huutaa.
”Tiedätte hyvin, että ette saa mennä kellariin yksin. Katsokaa itseänne. Saisitte hävetä.” Kirsikka nuhteli tyttöjä. Hän määräsi heidät molemmat heti pesulle ja että he saisivat pestä itse itsensä. Tytöt eivät voineet muuta kuin totella.
”Ja minä taidan siivota tämän.” Kirsikka tuumi katsellen hillo ja maalitahroja kellarin lattialla.
Lola ja Lala laskivat kylpyammeen täyteen vettä. Sitten he pesivät turkkiaan pesusienellä, kunnes kaikki maali ja hillo oli poissa turkista.
”En enää ikinä mene kellariin luvatta.” Lola päätti pukiessaan kylpytakkiaan.
”En minäkään, en halua äidin olevan enää vihainen.” Lala sanoi kuivaten korviaan.
Tytöt päättivät pyytää äidiltä heti paikalla anteeksi siitä, että pettivät tämän luottamuksen.
”No nyt näyttää paremmalta.” Kirsikka sanoi katsellen puhtaita nalletyttöjään. Hän ei enää kuulostanut vihaiselta, muttei hän ollut vielä täysin leppynyt.
”Anteeksi äiti. Lupaamme ettemme ikinä mene kellariin ilman lupaa. Saammeko anteeksi?” Lola ja Lala pyysivät yhteen ääneen.
”Tottakai saatte.” Kirsikka sanoi lempeästi ”Pääasia on, että otittepa opiksenne.”
Tytöt ilahtuivat, kun äiti oli taas iloinen ja he halasivat äitiään lujasti ja äiti halasi heitä takaisin.
On ihanaa kun voi saada anteeksi tekojaan ja oppia olemaan ensi kerralla viisaampi.


Luku 4. Nana-vauvan ensimmäinen sana

Pitkä kylmä talvi oli jälleen lopuillaan ja lumi suli paljastaen nurmikon ja pensaat altaan. Puihin oli jo puhjennut hiirenkorvia ja leskenlehdet kukkivat pihalla.
Nalleperhe oli viettänyt mukavan talven perheen kesken, mutta kaikken parasta oli, kun oli jälleen lämmintä ja ei tarvinnut enää pukea lämpimästi.
Perheen nuorin lapsi Nana-vauva ei ole ikinä ennen nähnyt kevättä ja hän katseli nauraen perhosia jotka lensi hänen ympärillä.
”Ne ovat perhosia Nana.” Lola selitti pikkusiskolle.
”Ne ovat hurjan kivoja, kun ne laskeutuu kuonolle.” Lala sanoi. Yksi perhonen laskeutuikin Nanan kuonolle ja se kutitti nallevauvan kuonon päätä. Samassa Nana näki pörisevän raidallisen otuksen joka pörräsi läheisessä kukassa. Vauveli konttasi katsomaan sitä lähemmin ja yritti koskea siihen, mutta Lola ja Lala estivät häntä.
”Nana älä koske siihen!” Lola huudahti.
”Se on ampiainen ja se voi pistää sinua.” Lala varoitteli. Nana ihmetteli siskojen hätäistä äänensävyä ja kitisi, kun Lola kantoi hänet kauemmas ampiaisesta.
”Nana osaa joskus olla hankala.” Lola sanoi leikkiessään helistemellä Nanan kanssa.
”Niinpä. Mutta hän on samalla oikein suloinen.” Lala sanoi kutittaen Nanaa masusta.
Niin, Nana oli sekä hankala, että suloinen yhtä aikaa. Nana oli aamusta usein iloinen ja illalla hän nukkui melko hyvin. Nanassa hauskinta oli hänen hassut äänensä, jotka saivat hänen siskonsa usein nauramaan. Nanalla oli myös kova ruokahalu. Hän oli viime aikoina alkanut syömään soseita ja hänen herkkuaan oli banaani-, luumu- ja perunasose. Puuroakin Nana on maistellut ja se oli hänestä vielä parempaa.
Mutta Nanasta oli joskus vaivaakin. Hän oli kovin riippuvainen tutistaan ja jos se joutui hukkaan, niin voi sitä parkua mikä siitä seurasi. Nanalla oli myös tapana heitellä leluja siskojensa päälle, kun hän oleskeli pinnasängyssään Lolan ja Lalan vahtiessa häntä. Joskus hän kiskoi Lolaa korvasta ja Lalaa hännästä. Siskot kyllä tiesivät, että hän vain leikki, mutta se ei ollut kivaa leikkiä leikkejä missä melkein revittiin korvat päästä.
Mutta silloin, kun Nana-vauva ei ollut vaivaksi, Lola ja Lala olivat tyytyväisiä pikkusiskoonsa. Oli vaan harmi ettei Nana puhunut ollenkaan, hän vaan jokelteli.
Isä oli kertonut, että vauvat oppivat puhumaan kunhan kuulevat paljon puhetta ympärillään. Siksi Lola ja Lala puhuivat paljon ja esittelivät lelujaan Nanalle, joka ei tosin osanut sanoa yhdenkään lelun nimeä.

”Onko kaikki hyvin?” Kirsikka kysyi katsoessaan tyttöjen touhuja avonnaisesta ikkunasta.
”Joo äiti. Nana leikki juuri perhosten kanssa.” Lola ja Lala sanoivat äidilleen. He eivät halunneet kertoa ampiaisesta, ettei äiti olisi kauhistunut.
”Teillä näyttääkin olevan hauskaa.” Kirsikka sanoi mielissään ja tokaisi: ”Nana taitaa tosin olla kylvyn tarpeessa.”
Nana oli nimittäin kerennyt livahtaa kuralätäkköön ja hänen naama oli ihan kurassa.
”Voi Nana.” Lola ja Lala huokaisivat.
Sisälle päästyään Nana joutui kylpyyn ja Lola ja Lalakin pesivät tassunsa. Sitten he alkoivat leikittää Nanaa kylpyammeessa. Lala näytti Nanalle tämän lempilelua, kumiankkaa.
”Kvaak kvaak.” Lola matki ankkaa samalla kun Lala puristeli kumiankkaa ja Nana kikatti siskojensa hassuttelulle.
Kirsikka oli mielissään, että tytöt tulivat toimeen siskonsa kanssa. Oli mukavaa, että tyttöjen mustasukkaisuus oli laantunut täysin eikä lapsia tuntunut erottavan mikään.
”Noniin, nyt on aika peseytyä.” hän sanoi, kun tytöt oli leikitellyt Nanaa jonkin aikaa. Kirsikka pesi Nanan kasvot, korvat, kainalot ja muut paikat huolellisesti niin ettei minnekään jäänyt yhtään tahraa. Nana ähisi hieman, koska hänestä ei ollut mukavaa korvien pesu.
”Ihan rauhassa kulta pieni.” Kirsikka rauhoitteli Nanaa ja pian hän olikin valmis. Hän kuivasi Nanan ja vaihtoi hänelle puhtaat vaatteet päälle. Lopuksi Nana sai maitopullollisen siskojen juottamana ja sitten olikin päiväunien aika. Äiti laski Nanan pinnasänkyynsä ja Lola antoi Nanalle tämän lempitutin.
”Kauniita päiväunia.” Lala sanoi ja antoi vauvalle lentosuukon.
”Lo-la… La-la…” kuului väsynyt ääni pinnasängystä. Lola ja Lala olivat ihmeissään.
”Hän sanoi nimemme.” kuiskasivat äidilleen.
”Hän taitaa pitää teistä oikein kovasti.” Kirsikka sanoi taputtaen lastensa päätä. Ja se oli tosi asia. Nana piti siskoistaan niin paljon, että hänen ensimmäinen sana oli heidän nimensä.


Luku 5. Teppo-eno

Kevään edetessä toukokuuhun, Lola ja Lala saivat kirjeen eräänä päivänä Teppo-enoltaan, joka asui pienen linja-automatkan päässä kaupungissa.
Teppo-eno oli nalletyttöjen äidin Kirsikan veli, joka oli joskus asunut siskonsa ja Pippurin kanssa samaan taloon, mutta muutti lopulta kaupunkiin saatuaan sieltä työpaikan. Hän kirjoitti silloin tällöin kirjeitä, joissa hän kertoi siskolleen kuulumisistaan ja sai vuorostaan tietää miten Kirsikalla meni. Hän ei ollut kovin usin nähnyt siskontyttöjään, mutta tiesi silti näiden olemassaolosta ja oli innoissaan enona olemisesta.
Nyt hän oli taas lähettänyt kirjeen ja tällä kertaa mukana oli myös kuva hänen talostaan, joka oli aika viihtyisän näköinen. Pippuri luki tytöille kirjeen ääneen.
Kirje meni näin:
”Rakkaat Lola ja Lala. Mitä teille kuuluu? Olen ajatellut kutsua teidät luokseni ensi perjantaiksi ja viettää teidän kanssanne hauskaa aikaa. Tulen hakemaan teidät autollani aamupäivällä. Toivottavasti pääsette. Toivoo: Teppo-enonne.”
”Jopas, oikein kutsukin.” Pippuri sanoi luettuaan kirjeen.
”Tosi kilttiä enoltanne kutsua teidät päiväksi hänen luokseen.” Kirsikka sanoi iloisena.
”Jee me päästään Teppo-enon luo!” Lola ja Lalakin hihkuivat innokkaina. Siitä oli kyllä pitkä aika, mutta Lola ja Lala muistivat hänet ja sen miten hauska eno oli.

Perjantaina kukonlaulun aikaan Lola ja Lala olivat jo hereillä ja he eivät malttaneet edes syödä aamupuuroaan, koska he olivat liian innoissaan enon tulemisesta.
”Rauhassa tytöt. Hän lupasi tulla vasta aamupäivästä. Ehditte vielä valmistautua.” Kirsikka sanoi tytöille muistuttaen aamiaisen tärkeydestä. Tytöt rauhoittuvat hieman ja hoitivat aamutoimensa hiukan rauhallisemmin. Nana-vauva ei olisi halunnut siskojensa lähtevän.
”Älä nyt Nana. Siskosi eivät ole kuin päivän poissa ja he varmana tuovat sinullekin jotain.” Kirsikka lohdutteli pikkuistaan.
”Millainen Teppo-enon auto oikein on?” Lala mietti ääneen.
”Varmasti kaunis ja nopea.” Lola arveli kuvitellen jo miltä Teppo-enon auto mahtoi oikein näyttää.
Kello 11:30 he kuulivatkin jo tööttäystä heidän pihaltaan.
Tytöt katsoivat ikkunasta ja näkivät ruskean avoauton, jonka kuskina oli punertava nalle, jolla oli aurinkolasit kuonolla.
”Se on hän!” tytöt riemuitsivat ja juoksivat oikopäätä pihalle.
”Hei Lola ja Lala. Olettepas te kasvaneet.” Teppo-eno sanoi halaten kumpaakin nalletyttöä vuorotellen lujasti. Kirsikkakin tuli tervehtimään veljeään.
”Ompa mukava nähdä sinua veli.” hän sanoi halaten Teppo-enoa.
”Samoin sinua systeri.” Teppo-eno sanoi halaten takaisin.
Pippurikin tervehti Teppo-enoa, samalla kun katsoi hiukan kateellisena Teppo-enon komeaa autoa ja sitten omaa autoaan, joka ei ollut yhtä hieno ja uusi.
”Sinullapa on hieno menopeli.” Pippuri sanoi lopulta.
”Kiitos. Ostin sen pari kuukautta sitten.” Teppo-eno sanoi ylpeänä.
Lola ja Lala istuutuivat auton takapenkille ja Kirsikka antoi heille suukot kuonolle.
”Olkaa kunnolla ja totelkaa Teppo-enoa.” hän neuvoi tyttäriään.
”Eikä mitään kolttosia.” Pippurikin sanoi. Lola ja Lala lupasivat totella. Sitten olikin jo aika ajaa kohti kaupunkia ja ei mennyt kauan kun he jo näkivät isot rakennukset edessään.
Kaupungissa Lolaa ja Lalaa ihmetytti kaikki rakennukset ja väenpaljous.
”Voi jukra, täällä kaikki on suurempaa kuin kotikylässä.” Lola hämmästeli.
”Mitä kaikkea kauppoja täältä löytyy?” Lala kysyi enoltaan.
”Kaikenlaisia. Kukkakauppoja, kampaamoita, ravintoloita, kirjakauppoja ja jopa kahviloita.” Teppo-eno kertoi kaiken mitä tiesi. Tytöistä tuo kaikki kuulosti aika runsaalle.
”Kuulkaas, mitä jos menisimme tänään ensin eläintarhaan ja sitten huvipuistoon?” Teppo-eno ehdotti Lolalle ja Lalalle.
”Joo!” huudahtivat Lola ja Lala yhteen ääneen.

Teppo-eno parkkeerasi autonsa satamalle joka oli täynnä veneitä.
”Meidän pitää odottaa venettä, joka vie meidät eläintarhalle.” Teppo-eno selitti tytöille. Lola ja Lala tähyilivät merelle ja pian he näkivät värikkään veneen tulevan heitä kohti. Astuessaan veneeseen heitä jännitti suunnattomasti.
”Millainen se eläintarha oikein on?” Lala kysyi.
”Se on täynnä kaikenlaisia elukoita.” Teppo-eno kertoi ”Eniten dikkaan apinoista.”
”Onko siellä norsuja?” Lola kysyi.
”Ei, mutta leijonia ja tiikereitä on.” Teppo-eno sanoi ja neuvoi tyttöjä: ”Muistakaa sitten ettei elukoita saa ruokkia, härnätä tai säikytellä.”
Lola ja Lala lupasivat noudattaa neuvoja.
Saavuttuaan eläintarhaan Lola ja Lala pitivät tiukasti kiinni enonsa tassuista, etteivät olisi eksyneet väkijoukossa.
Eläintarhassa oli todellakin paljon eläimiä, tiikerit olivat hurjan näköisiä ja apinat olivat hassuja, kun ne vääntelivät naamojaan nalletyttöjen kanssa. Eniten Lola ja Lala pitivät papukaijoista. Ne ääntelivät hauskasti ja olivat kivan värisiä. Ihmeellisin asia oli kyllä kameli, joka antoi kummallekkin tytölle suukon kuonolle.
”Se pussasi meitä.” Lola naurahti ja Teppo-eno naurahti hassulle kamelille.
Eläintarhakierroksen aikana Teppo-eno tarjosi jäätelöt Lolalle ja Lalalle. Voi kuinka jäätelö maistuikin hyvälle näin lämpimänä päivänä. Lisäksi he saivat valita yhdet eläinlelut muistoksi. Lola valitsi pehmeän kellertävän pehmoleijonan ja Lala värikkään lelupapukaijan.
”Kiitos Teppo-eno.” Lola ja Lala muistivat kiittää enoaan. Äiti oli opettanut, että kun saa jotakin joltakin, täytyy aina muistaa kiittää. Ja sen tytöt muistivat kyllä, vaikka joskus se saattoi unohtua.
”Lupaan ostaa teille myöhemmin muutakin kivaa.” Teppo-eno lupasi tytöille.

Seuraavaksi oli aika mennä huvipuistoon. Lolasta ja Lalasta oli vähän ikävää lähteä jo nyt eläintarhasta, mutta he tiesivät myös, että lisää hauskuuksia oli vielä edessä.
Huvipuistoon oli melkoisen lyhyt matka, mutta lipputiskillä oli hurjan pitkät jonot.
”Minä en tykkää jonottamisesta.” Lola marmatti kärsimättömästi.
”Eikö ole nopeampaa reittiä jonon ohi?” Lala kysyi.
”Ei olisi reilua kiilata jonon ohi.” Teppo-eno sanoi ja kehotti tyttöjä olemaan kärsivällisiä. Jono etenikin pikkuhiljaa ja sitten olikin nallejen vuoro.
Teppo-eno osti kummallekin liput.
”Mitä nämä ovat?” Lola kysyi katsellen outoa läpyskää
”Liput joiden avulla pääsette mihin tahansa laitteisiin haluatte.” Teppo-eno selitti. ”Näytätte ne vaan työntekijälle ennen laitteeseen menoa ja sitten pääsette kyytiin.” hän jatkoi.
Ensimmäisenä Lola ja Lala halusivat kokeilla keinukarusellia.
”Seisokaa tuota mittataulua vasten.” Teppo-eno neuvoi.
”Minkä takia?” Lola ja Lala ihmettelivät.
”Jotta näkisitte, että oletteko tarpeeksi pitkiä laitteeseen.” Teppo-eno selitti.
Lola ja Lala tottelivat ja kummatkin olivat onneksi juuri tarpeeksi pitkiä laitteeseen. He valitsivat sopivat keinut vierekkäin ja heitä kutkutti vatsasta jännityksestä. Laitteen mennessä käyntiin Lola ja Lala alkoivat jo nyt kikatella ja Lola levitti tassunsa innokkaana.
”Älä vaan putoa.” Lala sanoi siskolleen.
”Ei tästä voi pudota, älä turhaan pelkää.” Lola sanoi vaikka häntä itseäänkin jännitti suuresti.
Laite pyöri ympäri ja ympäri ja Lolasta ja Lalasta se oli melkoisen hauskaa. Kevyt tuulahdus tuntui kivalta heidät turkissa ja korvissa. Teppo-eno seisoi laitteen ulkopuolella ja vilkutti tytöille heidän mennessä ohi.
”Se oli kivaa.” Lola hihkaisi, kun laite pysähtyi ja heidät päästettiin pois.
”Niin oli, vieläkin tunnen tuulahduksen turkissani.” Lala kikatteli.
Seuraavaksi oli vuorossa viikinkilaiva. Se vasta oli hauska laite. Ihan vatsanpohjassa kutkutti laivan keinuminen.
”Olo oli kuin oikeassa laivassa.” Lola kikatteli enolleen.
”Mennään tuonne seuraavaksi.” Lala sanoi ja osoitti karusellia, jossa oli värikkäitä hevosia. Lolalle ei tarvinnut kahdesti ehdottaa ja pian he jo istuivat kukin omassa hepassaan. Lolan hevonen oli ruskea ja Lalan valkea mustapilkkuinen. Tytöt vilkuttelivat taas enolleen heidän kiertäessä ohi ja eno vilkutteli takaisin.
Laitteiden jälkeen oli aika syödä jotain. Teppo-eno tarjosi tytöille makkaraperunat ja heillä vasta nälkä olikin.
”Tätä ruokaa meillä ei olekaan kotona.” Lola mässytti suu täynnä.
”Tämä on parasta huvipuistoruokaa.” Lalakin sanoi lipoen ketsuppia kuonostaan.
”Minäkin rakastan tätä.” Teppo-eno sanoi ja hän olisi voinut syödä makkaraperunoita vaikka joka päivä jos se ei olisi epäterveelistä.
Ennen kotiinpaluuta Lola ja Lala halusivat kokeilla tikanheittopallopeliä, jonka palkintona oli värikäs pehmonorsu. Peli oli tosin tytöille liian vaikea. Kun tuli Teppo-enon vuoro kokeilla, hän saikin kaikki pallot puhki.
”Miten sinä tuon teit?” Lola ja Lala kysyivät suut auki hämmästyksestä.
”Kaikki on ranteesta kiinni.” Teppo-eno sanoi ylpeänä.

Illan lähestyessä oli jo aika ajaa kohti kotia. Lola ja Lala olivat ihan väsyneitä ja he jo nukahtivat auton takapenkille raukeina. He heräsivät vasta saavuttuaan kotipihalleen.
Kirsikka ja Pippuri ottivat kummatkin tytöt syliinsä ja halasivat heitä iloisena siitä, että tytöt olivat nyt kotona.
”Onko sinun pakko lähteä Teppo-eno?” Lola ja Lala kysyivät haikeina.
”Kyllä. Työt odottavat kotona ja huomenna onkin kiireitä.” Teppo-eno sanoi. ”Mutta tulen kyllä käymään kunhan pääsen.” hän lupasi.
”Kiitos oikein paljon tästä kaikesta.” Kirsikka kiitteli veljeään tämän mennessä autoonsa.
”Eipä kestä. Nähdään taas myöhemmin.” Teppo-eno sanoi ja toivotti hyvät yöt ennen kun ajoi kohti kaupunkia.
Lola ja Lala peiteltiin omiin sänkyihinsä ja tällä kertaa heidän ei ollut vaikeaa saada unta.
”Eno osaa heittää tikkaa.” Lola sanoi unisena juuri ennen kun nukahti.
”Teppo-eno taitaa olla oikein taitava.” Pippuri tokaisi kolkiaan kohauttaen.

Luku 6. Tyttönallejen syntymäpäivä

Toukokuun loppuvaiheessa oli tuloillaan vallan erikoinen päivä. Päivä jota perheessä ei joka päivä vietetty. Siitä Lola ja Lalakin olivat siitä niin innoissaan, että heräsivät sinä aamuna tavallista aikaisemmin. Tänään nimittäin vietettäisiin Lolan ja Lalan syntymäpäivää ja he täyttäisivät seitsemän vuotta.
”Huomenta äiti.” Lola ja Lala toivottivat tullessaan keittiöön, missä Kirsikka keitti aamupuuroa tyytyväisenä.
”Huomenta tytöt. Hyvää syntymäpäivää.” Kirsikka toivotti heille hymyillen.
”Sinä muistit sen.” Lola ja Lala sanoivat iloisena.
”Tottakai muistin. Enkai minä unohtaisi omien tyttäreitteni syntymäpäivää.” Kirsikka sanoi naurahtaen.
Kun he söivät aamupuuroa, Lola ja Lala pyysivät äitiä kertomaan heidän syntymästä.
Kirsikka hymyille tytöille ja kertoi: ”No, kun isänne ja minä muutimme tänne mentyämme naimisiin, aloimme toivoa yhteistä tyttövauvaa. Ja tasan seitsemän vuotta sitten meidät siunattiinkin kahdella tyttövauva nallella. Olimme onnellisempia kuin koskaan ennen.” samalla liituksen kyynel näkyi hänen silmissään.
”Miksi itket äiti?” Lala kysyi hiukan huolestuneena.
”En minä itke, liikutuin vaan, kun muistelin syntymäänne.” Kirsikka vastasi ja pyyhki silmäkulmiaan.
Samassa Nana-vauva äänteli hätäisesti. Äiti oli juuri syöttämässä häntä, mutta keskeytti kertoessaan tarinaa.
”Oi, anteeksi Nana.” Kirsikka sanoi ja jatkoi pikkuisen syöttämistä.
”Leivotko tänään kakun syntymäpäiväksemme?” Lola kysyi, hän rakasti äitinsä leipomia kakkuja.
”Tottakai, kuten aina.” Kirsikka lupasi. ”Mutta saatte hiukan auttaa minua siinä.” hän lisäsi.
”Kuinka?” Lala kysyi.
”Voisitte mennä minun puolesta ostamaan vähän tarvikkeita ja toisitte kukkia pöytään.” Kirsikka luetteli tehtäviä tytöille.
”Ihan itsekkö?” Lola kysyi yllättyneenä.
”Kyllä. Kun olette nyt seitsemän vuotiaita, niin osaatte varmasti jo käydä itse kaupassa.” Kirsikka sanoi ja lupasi tehdä tytöille listan, että he osaisivat ostaa oikeita tarvikkeita.

Aamiaisen jälkeen Lola ja Lala ottivat korin ja äiti antoi heille ostoslistan.
”Älkää sitten hukatko listaa ja tulkaa suoraan kotiin kukkien kerun jälkeen.” Kirsikka neuvoi heitä.
”Kyllä äiti.” Lola ja Lala sanoivat äidille ja lähtivätkin jo hyppelehtimään kohti kylän kauppaa pitäen toisiaan tassuista. He olivat ylpeitä siitä, että saivat mennä itsekseen ostoksille.
Ensimmäiseksi he menivät kauppaan. Kaupan myyjä oli yllättynyt nähtyään nalletytöt kaksistaan.
”Hei Lola ja Lala. Oletteko tänään kaksistaan?” kauppias kysyi.
”Kyllä. Olemme jo seitsemän vuotiaita.” Lola sanoi ja luetteli listasta tarvikkeita: ”Ottaisimme kilon sokeria, kennon munia, raparperia ja jauhoja.”
Myyjä pakkasi tytöille tarvikkeet ja Lala maksoi ostokset rahalla minkä äiti oli antanut heille.
”Tepäs olette reippaita tyttöjä.” myyjä sanoi hymyillen ja toivotti tytöille hyvää syntymäpäivää ennen kun he lähtivät kohti leipomoa.

Leipomossa tuoksuivat kaikki makeat leivokset ja Lolan ja Lalan oli vaikea valita mikä olisi paras.
”Voinko auttaa jotenkin?” ystävällinen leipomotäti kysyi.
”Meidän pitäisi valita paras leivonnainen syntymäpäivälle, mutta emme osaa valita parasta.” Lola ja Lala kertoivat.
”Ai teillä on oikein syntymäpäivä?” täti sanoi yllättyneenä ja ehdotti: ”Miten olisi iso mansikkakakku?”
”Ei, äiti lupasi leipoa kakun ja hän haluaa jotain pientä juhliin.” Lola sanoi pudistaen päätään.
Leipomotäti mietti hetken ja ehdotti sitten: ”Entä miten olisi hunajapullat?”
”Nami, sopii.” Lola ja Lala sanoivat lipoen huuliaan. He ottivat niitä tusinan verran. Leipomotäti pakkasi pullat pussiin ja otti maksun vastaan. Ennen tyttöjen lähtöä hän tarjosi heille mustikkamuffinit.
”Tässä, talo tarjoaa synttärisankareille.” hän sanoi hymyillen.
”Kiitos.” Lola ja Lala kiittelivät ja poistuivat leipomosta ostosten kanssa.
Matkalla kotiin he pysähtyivät kivelle syömään muffininsa.
”On niin hauskaa olla päivänsankari.” Lola tokaisi tyytyväisenä.
”Niin on.” Lala sanoi syötyään omansa. Sitten he muistivat, että heidän piti kerätä kukkiakin. Heidän edessä olikin paljon värikkäitä kukkasia.
Innoissaan he alkoivat heti poimimaan, mutta heidän huomaamatta he etenivät kohti metsää.

”Missähän tytöt viipyvät? Heidän piti tulla aikoja sitten.” Kirsikka ihmetteli katsellen ikkunasta huolestuneena.
”Ehkä he jäivät leikkimään jonnekin.” Pippuri arveli ”Tiedäthän sinä lapset.”
”En silti pidä tästä, että he vetkuttelevat kotiintulossa.” Kirsikka sanoi katsoen kelloa.
”Minä voin mennä etsimään heitä.” Pippuri sanoi nähtyään miten huolissaan hänen vaimonsa oli. ”Palaan heti kun löydän heidät.” hän lupasi ja mennessään ulos.
Kirsikka toivoi, että tytöt olisivat noudattaneet hänen neuvojaan ja ettei mitään olisi sattunut.

Lola ja Lala huomasivat kauhukseen tulleensa liian kauas metsään eivätkä he löytäneet polkua takaisin. He tosin tiesivät, että jos joutui eksyksiin, niin silloin ei saanut hätäillä.
”Ehkä joku tulee meitä vastaan ja auttaa meitä.” Lola arveli ja alkoi huhuilla apua. Lalakin alkoi huhuilla, mutta ketään ei ollut heidän lähelläkään ja he alkoivat pelätä hieman.
Sillon kuului rapimaa pusikosta ja esiin tuli suuri hirvi jolla oli isot sarvet. Se oli kuullut tyttöjen huhuilut ja tuli katsomaan kuka se oli. Lala lähestyi hirveä varovasti.
”Kiltti hirvi, olemme eksyneet ja emme osaa takaisin. Olisitko kiltti ja auttaisit meitä?” Lala aneli hirveltä. Lolakin rukoili hirveltä apua: ”Äiti ja isä ovat varmaan huolissaan meistä.”
Hirvi kumartui heidän edessään ja ojensi sarvensa ottaakseen tytöt kyytiin. Lola ja Lala tajusivat hirven aikomuksen ja nousivat tavaroineen tämän sarville. Hirvi lähti kuljettamaan heitä kohti metsänlaitaa, josta Lola ja Lala kuulivat tutun äänen.
”Lola, Lala. Missä te olette?” huhuili huolestunut Pippuri tyttäriään.
”Se on isä.” Lola huudahti tunnistettuaan äänen. Hirvi lähti heti kohti ääntä ja pysähtyi Pippurin vieressä. Pippuri hämmästyi nähtyään ison eläimen ihan lähellä.
”Päivää herra Hirvi. Oletteko nähneet tyttäreitäni?” hän kysyi varovasti hirveltä. Hirvi kumartui ja Lola ja Lala laskeutuivat alas sen sarvista.
”Olemme täällä.” Lola ja Lala sanoi rientäessään isänsä luo. Isä oli huojentunut nähtyään tyttärensä kunnossa ja ehjinä.
”Luojan kiitos, että löysin teidät. Äiti on jo huolissaan, joten kiiruhdetaan kotiin.” Pippuri sanoi ja katsoi sitten hirveä kiittäen tätä avusta.
”Kiitos herra Hirvi.” Lola ja Lalakin kiittivät hirveä. Hirvi äänähti kilttiin sävyyn ja rymisti takaisin kohti metsää.
”Siinäpä oli herttainen hirvi.” Lola tokaisi vilkuttaen hirvelle.

Kotona aloitettiinkin syntymäpäivä valmistelut. Kakku tehtiin valmiiksi ja talo koristeltiin juhlavasti. Lola ja Lala pukivat päälleen parhaat mekkonsa ja pian vieraita alkoi saapumaan. Ensimmäiseksi tulivat Lotta ja Toni mukanaan lahjapaketit, sitten Reetta-mummo iso paketti mukanaan, ja muutkin kylän lapset tulivat mukaan juhliin. Lopuksi tulikin Teppo-enokin ja hänelläkin oli paketteja mukanaan.
Ensin avattiin lahjat ennen kun päästäisiin kakun kimppuun. Lotalta ja Tonilta Lola ja Lala saivat omat nuket joilla oli tukka jota harjata. Reetta-mummolta he saivat makeisia ja ison satukirjan. Teppo-enon lahjat avattiin viimeisenä ja häneltä tytöt saivat lääkärintarvikkeet ja teekutsuvälineitä.
”Mistä tiesit, että tytöt halusivat juuri tuollaiset?” Kirsikka kysyi veljeltään.
”Satun olemaan ajatustenlukija.” Teppo-eno sanoi iskien silmäänsä.
Kakun jälkeen leikittiin leikkejä ja jokainen sai osallistua ihan mihin halusi.
Illan koittaessa oli vieraiden aika lähteä kotiin. Lola ja Lala kiittivät vieraita ja toivottivat hyvää yötä. Jokainen lähti kotiin vatsat täynnä ja hyvillä mielin.
Loppuilta vietettiinkin perheen kesken. Pippuri sytytti tulen takkaan ja koko perhe istuutui sohvalle Lola isän kainalossa ja Lala äidin kainalossa Nanan istuessa keskellä.
”Äiti, isä. Olemme iloisia, että olemme teidän tyttäriä.” pikku päivänsankarit sanoivat haukotellen.
”Niinkö?” Pippuri kysyi yllättyneenä.
”Joo, koska olette parhaat vanhemmat ikinä.” Lola sanoi ja nukahti isän kainaloon.
”Maailman parhaat.” Lala sanoi ja nukahti äidin kainaloon.
Pippuri ja Kirsikka katsoivat toisiaan hymyillen.
”On niin mukavaa olla vanhempi.” Kirsikka sanoi pidellen nukkuvaa Lalaa.
”Älä muuta sanoi.” Pippuri sanoi ja piteli nukkuvaa Lolaa sylissään.
He eivät voineet olla yhtään onnellisempia kuin nyt kaksi väsynyttä esikoista sylissään ja kuopuksen jokellellen heidän välissään.
Nukkuessan Lola ja Lala näkivät unta kuluneesta vuodesta ja kaikesta siitä, mitä olivat kokeneet ja nähneet.
Tämä vuosi oli heille hyvin muistirikas ja ensi vuosi tulisi olemaan vielä jännittävämpi.
Mutta se kaikki onkin kokonaan toinen tarina.